Puheenjohtajan palsta: Monenlaista ammattilaisuutta

Kun nyt Helsingin Maailmannäyttely on takanapäin, voi vain toivoa, että kaikki halukkaat pääsivät pätemään ja nyt palataan normaaliin päiväjärjestykseen myös järjestäytyneessä kenneltoiminnassa, sillä pitkäänhän kuulosti aivan siltä kuin elämää Maailmannäyttelyn jälkeen ei olisikaan.

Ottaen huomioon, että nämä FCI:n Maailmannäyttelyt eivät yleensä ole olleet harastuksemme näyteikkunoita sen enempää järjestelyiltään kuin kynologiselta tasoltaankaan, tämän Maailmannäyttelyn voinee sanoa onnistuneen keskiverto-FCI-näyttelyitä paremmin - mutta ne jotka pitävät FCI:tä jonkinlaisena puolijumalana tai tsaarinvallan korvikkeena eivät ole laadukkaita koiranäyttelyitä nähneetkään. Siitä syystä tuntuukin yllättävältä, että me olemme valmiita heittämään romukoppaan kaikkea sellaista, mikä meillä on ollut hyvää, oli sitten kysymyksessä vaikkapa näyttelyluettelon logiikka tai näytteilleasettajien palveleminen.

Siitä huolimatta kaikki sujui päällisin puolin hyvin, vaikka meistä monilla olikin nieleskelemistä katsellessamme ns. uusien kennelmaiden edustajien ryysimistä kehissä ja kehien ulkopuolella - muista lieveilmiöistä puhumattakaan. Eivätkä korvatkaan ihan heti tottuneet siihen, että meno oli kuin Moskovan rautatieasemalla kimeä-äänisine kuulutuksineen kaikkineen (sanovat ne, jotka ovat Moskovan rautatieasemalla käyneet.)

Makuasioista ei voi kiistellä, ja näihin on kai luettava loppukilpailukehässä esitetty hautajaissaattue näyttelyn ensimmäisenä päivänä, tuomareiden laskeutuminen taivaasta ja ennen BIS-finaalia esitetty Finlandia-laser-show, jonka sanoma tuskin avautui ulkomaiselle yleisölle - ja voinee kysyä, onko tällaisen show'n paikka koiranäyttelyssä.

Mutta näyttävää oli, maksoi mitä maksoi, ja näyttävä oli myös Best in Show'n voittanut amerikkalainen papillon (josta oli ilmoittautumislomakkeissa olleen epätäsmällisyyden vuoksi tehty hollantilainen, mutta olihan meidän kaikkien tuntema ruotsalainen tuomari ja kasvattaja Dan Ericssonkin luettelon mukaan tehnyt kasvatustyötään Itävallassa.)

Tuo papillon, Ch. Loteki Supernatural Being, ihastutti esiintymisellään ja asenteellaan nekin, jotka sanovat inhoavansa koko rotua!

Tuon, nyt jo 7 1/2-vuotiaan koiran liioittelematon turkki oli erinomaisessa kunnossa, sillä näytti olevan hampaatkin tallella, ja se silminnähden nautti esiintymisestä ja esitettiin erinomaisesti ilman suuria elkeitä. Eli koira ja koiran esittäjä kelpaisivat esimerkiksi näille meidänkin "huippuesittäjillemme", joilla näyttää olevan peräti vääristynyt käsitys siitä, mitä koiran esittäminen pitää sisällään.

Tätä taustaa vasten hämmästykseni olikin melkoinen, kun maan päälehti koiran voitosta kirjoittaessaan siteerasi Maailmannäyttelyn tiedotuspäällikön ja meidän Kennelliiton Koiramme-lehden päätoimittajan Tapio Eerolan (paheksuvia ja tietämättömyyteen perustuvia?) lausuntoja, joiden mukaan amerikkalaistyylinen koiran huippuunsa trimmaaminen ja kemikalien käyttö on tulossa kovaa vauhtia meillekin. Ja että koiraharrastus on USA:ssa ammattilaisten käsissä. Olipa jäänyt huomaamatta se tosiseikka, että siellä suurin osa koiranesittäjistä on koirien omistajia ja kasvattajia eli meitä tavallisia pulliaisia. Erona meikäläiseen vain on se, että pärjätäkseen heidän on oltava yhtä hyviä kuin ammattilaisten.

Kunpa amerikkalainen ammattimaisuus tulisikin meille, sanon minä - ja olen kertonut sen Tapio Eerolallekin.

Nimittäin, meillä näyttää olevan monenlaista harhakäsitystä siitä, mitä USA:ssa todelliseen ammattimaiseen koiran esittämiseen sisältyy.

Meillä kuvitellaan, että minkä tahansa kotikoiran voi noin nvain raapaista laatikosta kehään ja esittää kaikkia rotuja ja koiria samoin elkein (hirtettynä ja muotoon venytettynä silloinkin, kun rodun perinteiseen esittämistapaan kuuluu koiran seisominen vapaasti) - ja karvatkin hoituvat kun turkkiin työntää riittävästi muotoiluvaahtoa, lakkaa ja muuta töhkää. Ja jos palluteltu kotikoira ei seiso kuin patsas, sitä revitään ja riuhdotaan kovakouraisesti paikalleen.

Olen seurannut näitä amerikkalaisia ammattilaisia sen verran, että olen voinut todeta omakohtaisesti, kuinka koiran hyvinvointi on heille ensisijaisen tärkeä asia ja kuinka paljon työtä he tekevät ennen ja jälkeen näyttelyjen. Eivät he unohda koiraansa laatikkoon yhdeksäksi tunniksi, kuten Maailmannäyttelyssä kuuluu tapahtuneen, eivätkä he tuo kehään harjoittamatonta koiraa.

Toivottavasti näille meidänkin "kultasormillemme" valkenisi, että koira ei esiinny hyvin, ellei sitä ole harjoitettu hyvin ja ellei sen muusta hyvinvoinnista ole huolehdittu, sillä ei koiran iloinen esiintyminen lähde pilleripurkeista - ei ainakaan pitemmän päälle, sillä päämääränähän on, että koira nauttii esiintymiestä ja haluaa miellyttää esittäjäänsä.

Keskustelussani Tapio Eerolan kanssa hän inttämistään intti, että enkö myönnä, että kemikaleja käytetään. Kyllä käytetään - jos shampoo ja hoitoaine (ja karvan säännöllinen hoito) lasketaan kemikaleiksi, myönnän kyllä itsekin peseväni tukkani shampoolla enkä mäntysuovalla. Toisaalta jokaisen itseään vakavaksi koiraharrastajaksi kutsuvan pitäisi tietää, ettei koiran hyvä turkki ja kunto voi olla yksinomaan poppakonsteilla aikaansaatua. Kyllähän turkki kasvaa arsenikilla tai minkinrehulla, mutta miten kauan koira elää?

Katsokaapa vaikka villakoiria. Siinä missä amerikkalaiset "luovat" villakoiran tiheää turkkia turkin kasvuaikana riittävän usein tapahtuvalla leikkauksella, meikäläiset kasvattavat karvaan pituutta ja kruunaavat koko komeuden sellaisella lakkakerroksella, ettei koko laitokseen uskalla koskea. Ja siinä missä ammattilaiset monissa muissa turkkiroduissa siistivät ja muotoilevat koiran turkkia hienovaraisen huomaamattomasti, meikäläisten saksinjäljet näkyvät kilometrien päähän - ja kun anatomiasta ja oman koiran virheistä ei ole tietoa, tuloskin on sen mukainen.

Omasta puolestani sanoisin, että tulkoon amerikkalainen ammattimainen koirien esittäminen kaikin mokomin meillekin - ja tulkoon myös siihen olennaisena osana kuuluva koiran hoito ja treenaus, mikä vaatii niin paljon työtä näyttelykehien ulkopuolella, että meillä harvat pintaliitäjät viitsivät vaivautua!

Hyvää näyttelykautta!

Kirsti Lummelampi

Takaisin arkistoon