Tämä artikkeli on julkaistu SKKY:n edeltäjän, Suomen Seura- ja Kääpiökoirayhdistyksen Seurakoirat-lehdessä vuonna 1981 ja myöhemmin SKKY:n Tiedotteessa 1/1997
|
Hyvät ystävät Kuten kaikki harrastukset myös koiraharrastus on vapaaehtoista. Tai sen pitäisi olla. Ja kuten kaikki harrastukset myös koiraharrastus tuottaa harrastajilleen iloa. Tai sen pitäisi tuottaa. Haistellessani koiramaailman tuulia olen kuitenkin ollut havaitsevinani viime aikoina, että vapaaehtoisuus ja ilo eivät ole aina päällimmäisinä. On kuin harrastuksesta olisi tullut pakkomielle, ja harrastukseen suhtaudutaan kuolemanvakavasti. Näyttelyissä se näkyy siinä, että "kunnon" koiraihmisen pitää juosta kuin oravanpyörässä ikään sen sijaan, että näyttelyihin mentäisiin niiden mielenkiinnon ja niiden tuottaman mielihyvän vuoksi. Kun sitten oravanpyörässä kipittäminen ei suju aivan nuottien mukaan, "kunnon" koiraihminen hakee syntipukkeja. Jos kanssakilpailija ei ole syyllinen omaan huonoon menestykseen, niin sitten tuomari ainakin on. Harvemmin itsessä löytyy moittimista. Näin sitten unohdetaankin, että koirien arvostelemisessa pätevät pitkälti samat säännöt kuin suhtautumisessa taiteeseen. Jonkun mielestä taulu voi olla kerta kaikkiaan fantastinen, kun taas toisen. mielestä s e on kuvottavan kamala. Koirien kohdalla jotkut tuomarit ovat nähneet enemmän huippukoiria kuin toiset ja vaativat vastaavasti enemmän. Aivan samalla tavalla jotkut tuomarit kiinnittävät enemmän huomiota johonkin virheeseen kuin toiset, ja juuri virheiden arvioimisasteikko aiheuttaa arvostelussa eniten heittoja. Tällainen "kunnon " koiraihminen saattaa myös pysähtyä miettimään, kuka sanoi kenelle päivää ja miten se vaikutti arvosteluun. Yleinen syytös on myös se, että tunnettujen kasvattajien koirat pärjäävät kehässä paremmin kuin yksityisten omistajien koirat - ja samalla unohdetaan, että ns. viisas kasvattaja tietää, mitä kehään kannattaa tuoda, sillä hän on seurannut rodun kehitystä ja tietää, mitä sen rodun edustajalla odotetaan. Hän tietää myös, mihin seikkoihin kukin tuomari kiinnittää huomiota ja valikoi tuomarit sen mukaan. Näyttelyitähän on paljon, ja niin myös valinnanvaraa. Mitä sitten tulee valionarvoihin, voidaan kysyä, onko itsensä pettämistä, jos saa koirastaan valion ilman sen kummempia ponnisteluja pienissä näyttelyissä, joissa ei ole kovaa kilpailua. Jos kehässä ei pärjää, syytä ei voi vierittää kenenkään niskoille. On muistettava, että jossakin toisessa lajissa - esimerkiksi vaikkapa ratsastuksessa tai voimistelussa - ihmisen oma suoritus ratkaisee ja kilpailija voi olla vihainen vain itselleen, jos sattuu epäonnistumaan. Koira on jalostuksen tulos, eikä ketään voi syyttää yhdistelmän epäonnistumisesta. Asia ei suinkaan parane haukkumisella. Jos sattuu niin surkeasti, että ensikertalainen epäonnistuu näyttelykehässä, olisi lohduttauduttava sillä, että vain näyttelyjen kautta saadaan menestykseen tarvittavaa kokemusta ja asiantuntemusta. Yleisesti ottaen ihmiset tekevät aivan liian vähän koiriensa eteen kuvitellen, että palkinnot tippuvat itsestään. Näin ei kerta kaikkiaan ole. Jokaisen on tehtävä kehään tuotavan koiransa eteen kaikki mitä ihminen yleensä voi tehdä. Koiran kehätreenaus on olennainen osa ennakkovalmennusta. Toivoisinkin, ettei nyt enää 1980-luvulla kukaan olisi niin tyhmä, että uskoisi vanhoja loruja, joiden mukaan koiraa ei saa opettaa ennen kuin se on vuoden vanha. Oppiminen alkaa jo pentuiästä, ja silloin luodaan koiran ja sen omistajan välinen yhteistyö. Kasvattaja puolestaan voi vaikuttaa asiaan valikoimalla pennun ostajan huolella. Toivoisinkin, että kasvattajat eivät tyrkyttäisi pentuja jokaiselle vastaantulijalle, sillä meillä on aivan liian paljon koiranomistajia, joilla ei saisi olla koiraa lainkaan. Yhteenvetona haluaisin esittää muutamia neuvoja, joiden noudattaminen
kenties lisäisi harrastuksemme viihtyvyyttä: Take it easy! toivoo Hans Lehtinen CopyrightŠ1996-2005 Suomen Kääpiökoirayhdistys-Finlands Dvärghundsförening r.y.
|